lauantai 24. elokuuta 2013

Loppukesän dekkarikatsaus: Vala, Hiltunen, Wennstam ja Kazinski

Postauksen otsikko on sikäli harhaanjohtava, että osan mainituista dekkareista/jännäreistä luin jo ennen loppukesää, Vera Valan kirjan itseasiassa jopa jo alkuvuodesta: se oli kuitenkin jäänyt bloggaamatta, joten sisällytän sen tähän samaan juttuun. Tässä teelmässä tarkoituksenani on siis käsitellä lyhyehkösti seuraavia kirjoja: Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, Pekka Hiltusen Sysipimeä, Katarina Wennstamin Tahra sekä A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen. Ensinmainitut kaksi ovat kotimaista tuotantoa (joskin Vala taitaa asua pysyvästi Italiassa), Katarina Wennstam on ruotsalainen ja nimen A. J. Kazinski takaa löytyy kaksi tanskalaista kirjailijaa. Teoksissa liikutaan Italiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskasssa.

Kuolema sypressin varjossa


Vera Valan esikoisdekkarissa Kuolema sypressin varjossa suomalais-italialainen kreivitär ja yksityisetsivä Arianna de Bellis selvittelee murhaa ja siinä samalla saa selville asioita omasta, kadonneesta menneisyydestään. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Tolfan pikkukaupunkiin, jossa paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä löytyy kuolleena ammoiselta etruskimenojen paikalta. Murhaa selvitellessään Arianna joutuu perehtymään pikkukaupungin kiistoihin ja ristiriitoihin. Luurangot kolisevat kaapeissa ja onpa päähenkilöllekin käydä köpelösti.

Kiitämme: sujuvaa tekstiä, mukavaa pohjustusta myöhemmille osille, kirjoittajan ilmeistä paikallistuntemusta, joka vie lukijan hyvin uskottavan tuntuisesti piazzoille ja puutarhakutsuille sekä autenttisentuntuista Italian ja italialaisuuden kuvausta.
Moitimme: paikoittain hieman latteaa kerrontaa ja ehkä siitä aiheutuvaa jännityksen puutetta (edes ne kohdat, joissa Ariannan henkeä uhataan, eivät saaneet minua kääntelemään sivuja rivakammin) sekä joitakin yhdentekeviksi, jopa stereotyyppisiksi jääviä henkilöhahmoja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Sysipimeä

Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisessa osassa, Sysipimeä, tapaamme jo edellisestä osasta tutut Lian ja Marin, kaksi Lontoossa asuvaa suomalaisnaista, jotka selvittelevät rikoksia ja tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiiin. Tässä toisessa osassa framille nousevat internet ja äärimmäisyyksiin menevä julkkispalvonta: joku lataa nettiin videoita, aluksi pelkkää mustaa ja sitten kauhistuttavaa väkivaltaa. Uhreja tuntuu yhdistävän ainoastaan se, että he ovat joutuneet tappajansa kynsiin tunnettujen homoklobien lähettyviltä. Studion porukka päättää ottaa jutun tutkittavakseen ja pian siitä paljastuukin lisää karmaisevia yksityiskohtia (joihin liittyy se, että kirjan lukemisen ajan päässä soivat taukoamatta Queenin biisit).

Periaatteessa haluaisin pitää Pekka Hiltusen jännäreistä, sillä jostain syystä tunnen Hiltusta kohtaan sympatiaa ja olen jopa aika vakuuttunut, että hän voisi olla hyvä kirjailija. En oikeastaan juurikaan pitänyt esikoisesta Vilpittömästi sinun, mutta halusin ilmeisesti antaa Hiltuselle vielä uuden mahdollisuuden.

Tässä Sysipimeässäkin on minusta varsin hyvä idea taustalla (jopa parempi kuin ykkösosassa), mutta en silti oikein jaksanut innostua. Henkilöhahmot jäävät enimmäkseen pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, tarinan käänteet lainaavat liikaa supersankarileffoista uskottavuuden kustannuksella, ote on paikoin ärsyttävän opettava (monien dekkaristien ja thrilleristien helmasynti, tämä), jännitys kantaa vain paikoin ja radiotoimittajaan liittyvä sivujuoni tuntuu turhalta. Kiitän kuitenkin hyvää ideaa ja sen melko hyvin kantavaa toteutusta sekä uskottavaa ympäristön kuvausta (Lontoo, Sansibar). Totean myös, että vika saattaa tällä(kin) kertaa olla lukijassa, sillä yleisesti ottaen kirjablogeissa Hiltusen teoksista on kyllä tykätty.

Kiitämme: ideaa ja kirjan melko toimivaa rakennetta (toiminee myös ykkösosasta erillisenä teoksena), Queen-korvamatoradiota (huonomminkin voisi olla), taitavaa tapahtumaympäristön kuvausta.
Moitimme: Yhdentekeviä tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, tarpeetonta opettavaisuutta, epäuskottavuutta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY, 2012.

Tahra

Kaksi edellistä kirjaa lainasin edellisen työpaikkani kirjastosta ja luin ne Madridissa. Heinäkuussa Suomeen palattuani Lappeenrannan kirjastosta tarttui käpälään ruotsalaisen Katarina Wennstamin esikoisteos Tahra. Tästä kirjasta muistelen saaneeni joskus kirjakauppa-aikoinani arvostelukappaleen, mutta en koskaan tainnut ottaa sitä lukuun ja lopulta taisin antaa sen jollekin työtoverille.

Teos taitaa löytyä dekkarihyllystä, mutta ihan tyypillinen dekkari se ei ole, sillä kirjassa ei ole ruumista, ei edes varsinaisesti yhtä rikosta, jota nokkela poliisi tai etsivä selvittelisi. Kyseessä on ehkä ennemmin yhteiskuntakriittinen jännityskertomus tms. Tahra sijoittuu Tukholmaan ja kertoo seksikaupasta. Menestyvällä julkkisjuristi Johanilla on täydellinen perhe, kaunis talo, vetävä ura ja pieni pahe, seksin ostaminen prostituoiduilta. Toisaalla taas syyttäjä Madeleine Edwards jahtaa seksiä ostavia miehiä, ja heidän perässään ovat myös aktivistit (Ruotsissahan seksin ostaminen on kiellettyä). Kirja kertoo ihmiskaupasta, mutta esiin nousee myös seksinostorikoksen painaminen villasella ja se, kuinka syylliset pääsevät kuin koira veräjästä. Välillä syyllistytään luennointiin.

Kiitämme: aihevalintaa ja sen perinpohjaisehkoa käsittelyä, henkilöhahmoja (monet epämiellyttäviä, mutta kuitenkin uskottavia, eläväntuntuisia).
Moitimme: ajoittaista sekavuutta ja paikoillaanjunnaavuutta, jopa tylsyyttä sekä teoksen turhan ilmeistä valistusmotiivia.

Katarina Wennstam: Tahra (Smuts). Suom. Laura Beck. Otava, 2011.

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeksi, ja ehkä myös vähäisimmäksi, luin tanskalaisen, A. J. Kazinskin nimellä kirjoittaneen kirjailijakaksikon teoksen Viimeinen hyvä ihminen. Kirja pohjautuu juutalaiseen myyttiin maailman 36 oikeamielisestä ihmisestä, joiden kaikkien kuollessa koittaa apokalypsi. Näyttää siltä, että joku listii näitä oikeamielisiä, sillä ympäri maailmaa löytyy kuolleina tunnettuja hyväntekijöitä, selässään omituinen kuvio. Tapauksesta kiinnostuu ensin venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara. Hän perehtyy asiaan ja päättelee, että seuraava surmapaikka on Kööpenhamina. Näin tapauksen selvittelyyn ajautuu mukaan kööpenhaminalaispoliisi Niels Bentzon ja tämän vanavedessä myös tähtitieteilijä Hannah Lund.

Kirjan lähtökohta on varsin mielenkiintoisen ja vetävän oloinen, mutta teos käynnistyy hitaanlaisesti, jopa pitkäveteisesti. Di Barbaran äidin kuolinvuoteella oleminen, Niels Bentzonin puuhat ja Hannah Lundin henkilökohtaiset tragediat haukkaavat hyvän osan kirjan alusta. Puolen välin tienoilla tahti alkaa kiihtyä ja paikoin tarina onnistuu tempaamaan mukaansa. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin taas tarpeettoman venytetyltä ja paranormaalin höpöhöpön puolelle lipsahtava selitys oli allekirjoittaneelle liikaa. Tai liika ei ehkä ollut paranormaali selitys sinänsä vaan henkilöhahmojen omituisen kyseenalaistamaton suhtautuminen siihen. Olenhan parantumaton skeptikko, huomattavasti enemmän Dana Scully- kuin Fox Mulder -koulukuntaa (sinänsä hassua minulta viittailla Salaisiin kansioihin, sillä en ole koskaan oikeastaan seurannut kyseistä sarjaa).

Kiitämme: mielenkiintoista set-upia, kohtuullisen uskottavia hahmoja, ihan hienosti loppua kohden rakentuvaa jännitystä.
Moitimme: alun hidassoutuisuutta ja lopun venyttelyä, rajatiedon puolelle lipsahtavaa loppuratkaisua, yleistä epätasalaatuisuutta.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand). Suom. Päivi Kivelä. Otava, 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti